Museopedagoginen toiminta ja Avara museo hanke liittyvät keskeisesti kysymykseen oppimiskäsityksestä. Museolla on oma oppimiskäsityksensä ja minulla omani. Näiden kahden käsityksen tulisi olla riittävän samankaltaiset. On varsin hankalaa kirjoittaa aiheesta, mikä on oppimiskäsitykseni, aivan kuten tuntuu mahdottomalta määritellä mitä on aikuispedagogiikka Avara museo-hankkeessa. Leena kirjoitti aiemmin omana tiivistettynä käsityksenään Avara museo hankkeesta, että oppiminen on tiedon rakentamista yhdessä. Ajatukseen on hyvä yhtyä, koska me eri osahankkeissa toimijat varmasti ja luontevasti opimme toisiltamme koko hankkeen aikana. Muutama kommentti luvun alla olleista artikkeleista myös minulta.
Museopedagoginen yhdistys Pedaali ry:n Missiot: Yhdistyksen esittämä mission on muutaman vuoden vanha, joten ehkäpä siitä syystä pedagogien tehtävä välittäjinä korostuu. Tuntuu aika erikoiselta, että museoiden yhtenä tavoitteena on esitellä kokoelmia yleisölle ja museossa tarvitaan erillinen henkilökunta välittäjäksi ”yleisön” ja tutkijoiden välille. Missiosta välittyy vaikutelma, että kyse on jonkinlaisen tulkin tehtävästä kahden eri kieltä puhuvan ihmisryhmän välillä.
Museopedagogiikan määrittelyä teoksessa Venäläinen Päivi (toim. 2007) Kulttuuriperintö ja oppiminen: Artikkelin pohjalta on helppo todeta, että Avara museo-hankkeen koko rakenne pitää sisällään ajatuksen, että museo on yleisöä palveleva kulttuurilaitos. Museo on siirtynyt voimakkaasti dialogiseen suhteeseen yleisön kanssa. Tämä on ainakin Werstaan osalta ulottunut myös näyttelysuunnitteluun. Artikkelissa todetaan, että museopedagogiikka tarkastelee museokäyntiä kokonaisvaltaisesti eli kaikkea mitä kävijä kohtaa museossa. Tämä tarkoittaa yhä enemmän kävijän hahmottamista asiakkaana, joka haluaa kokea kokonaisvaltaisen ja moniaistisen elämyksen. Elämyksen tuottajana voi olla yhtä hyvin silmää miellyttävä asiakaspalveluhenkilökunta kuin näyttelyn sisältö. Tämä kokonaisvaltainen elämys voi olla myös se, että museossa on huono ilma, tylsiä näyttelyitä ja oppaalla puheessaan ärsyttäviä maneereita.
Museologia tänään (toim. P. Kinanen, 2007) –Kaija Kaitavuori: Museo ja yleisö Kommentoin jo aiemmin Annan tekstiä museon erilaisista asiakasryhmistä. Näinä aikoina pohdin kuluneen syksyn aikana toteutettua Avaran museon ohjelmaa ja ensi kevään suunnitelmia. Kaija Kaitavuoren artikkelissa törmäsin moneen ongelmakohtaan, jotka olen kohdannut käytännön toiminnassa kuluneina kuukausina. Kaitavuori kirjoittaa mm. museosta julkisena tilana, jonka pitäisi pystyä palvelemaan hyvin erilaisia ihmisiä. Heillä pitäisi olla mahdollisuus toimia ja näkyä tilassa haluamallaan tavalla. Tämä ajatus korostaa voimakkaasti vuorovaikutusta. Toisaalta museolla ja sen henkilökunnalla on rooli asiantuntijoina. Kuten Kaitavuori toteaa, julkisen tilan ajatuksen kautta museo voisi olla keskustelufoorumi erilaisille näkemyksille.
Taannoin Avaran museon Tuunaustiistai-työpajaan saapui innostunut nainen, joka hihkui onnellisena päästessään hypistelemään Finlaysonin tehtaan vuosikertafroteeta. Hän huusi miehelleen näyttelyyn, että tämä tulisi myös mukaan työpajatilaan. Tämän jälkeen hän totesi minulle:
- Anteeksi, kun mä nyt näin huudan, kun ei museossa varmaan sais huutaa.
Kuten Kaija Kaitavuori kirjoittaa, museot odottavat kävijöiltään tietynlaista käytöstä. Museo on täynnä kirjoittamattomia sääntöjä, joihin täytyy oppia. Museossa on ennen kaikkea sääntöjä siitä mitä ei voi tehdä. On mielenkiinnotonta keskustella siitä mihin saa, tai ei saa koskea. Mielenkiintoisempia ovat hienovireisemmät odotuksen ihmisten käyttäytymiselle. Kaitavuori kirjoittaa artikkelinsa lopuksi niistä peloista ja ennakkoluuloista, joita avoimempi museo voi henkilökunnassa aiheuttaa. Hyvin tunnistettava ajatus on riman laskeminen liian alas. Pelkoihin liittyy käsitys, että museon sisältö köyhtyy jos sitä käsitellään muilla kuin ammattilaisen välinein. Lopuksi voisi palata Leenan ajatukseen tiedon rakentamisesta yhdessä museon yleisön kanssa. Miten se tehdään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti