Oppiakko Suomesta suomeksi?

Innostuin kovasti Kaija Kaitavuoren artikkelista Museo ja yleisö ( Museologia tänään 2007). Kuten Ullakin aiemmin kommentoi, löysin minäkin tuosta artikkelista monia kohtia mihin olen tässä hankkeessa kompastunut. Kaitavuori kysyy kenelle museo on tarkoitettu ja keitä siellä toimii. Siis toimii - ei työskentele. Onko museokävijä museossa toimija? Missä määrin se on edes suotavaa? Yhdyn täysin Kaitavuoren näkemykseen siitä että oppimisympäristöajatuksen piiriin kuuluvat kaikki museossa tapahtuvat kokemukset ja elämykset. Painotan sanaa tapahtuvat. Jos museossa kävijä ei ole toimija, millainen tapahtuma jossa kävijä oppii jotain, voi olla? Nämä asiat tulevat hyvin konkreettisesti esiin omassa hankkeessani. Mitä maahanmuuttajat voivat oppia museossa ja miten he voivat oppia? Lataammeko päähän kaupungin perustamisvuosiluvun vai 'opetammeko' käyttämään museoita laajemmin, mihin tahansa tarkoituseen. Voisiko se edes olla mahdollista. Kuten Kaitavuori kirjoittaa: 'Museo on täynnä kirjoittamattomia, ääneen lausumattomia sääntöjä ja oletuksia siitä, mitä siellä tulisi tehdä ja miten siellä tulisi toimia. Useat näistä oletuksista koskevat sitä, mitä museoissa ei pidä tehdä. Tästä kaikesta muodostuu museokäytös. Museokäytöstä ei varsinaisesti opeteta, se opitaan hyvin varhain ja museokulttuurissa elävät ihmiset tietävät ikään kuin 'luonnostaan' miten museoissa tulee käyttäytyä. ' Ja jatkaa: Museon annettuina pidetyt oletukset paljastuvat, kun museoon tulee vieras joka ei ole omaksunut museokäytöstä. Esimerkiksi henkilö, jonka kokemuspiiriin ei kuulu museoinstituutio lainkaan, joutuu kysymään asioita, joita museo ei kerro. Se miten museo ¨puhuu¨ei olekaan universaalia: äkkiä sanattomat itsestäänselvyydet eivät olekaan selviä, vaan niitä joudutaan artikuloimaan ääneen. Museokokemuksen puute saattaa johtua kulttuurista tai sosiaalisista tekijöistä. Yksi syy kokemattoman vastentahtoisuuteen tulla museoon voi hyvinkin olla se, että kävijästä tuntuu kuin hän olisi väärässä paikassa, kuin ei kuuluisi joukkoon. Museon yleisötyön ydinkysymyksiä on, miten se suhtautuu näihin ulkopuolisuuden kokemuksiin, työstää niitä ja avaa sisäpiiriläisten maailmaa.'
Uskoisin että juuri tähän ulkopuolisen rooliin tulemme kurssilaistemme kanssa pureutumaan enemmän. Mihin kaikkeen museossa harjoittelussa oleva kurssilainen saa/voi/pitää osallistua ja kuinka paljon heiltä odotamme? Museoissa on, kuten Kaitavuori kirjoittaa, paljon myös ääneen lausumattomia käytäntöjä siitä miten se työyhteisönä toimii. Pitääkö nekin sisäistää ja 'oppia olemaan hiljaa' -kuten yksi kurssilainen jo ehätti toteamaan. Opitaanko museoissa siis olemaan hiljaa vielä aikuisenakin? Sekä asiakkaana että työyhteisössä? On kiinnostavaa nähdä mitä kurssilaiset saavat aikaan harjoitteluissaan eri museoissa, käytännössä tullaan näkemään kuka saa sanoa ja vaikuttaa museoissa.
Museopedassa rajataan tiettyjä kohderyhmiä, tämä on varmasti selvää kaikille, mutta millä perusteilla? Kuten Kaitavuori kirjoittaa, taustalla on ajatus ihmisten erilaisista oppimistyyleistä ja tarpeista. Olen pohtinut kovasti mikä on maahanmuuttajan oppimistyyli - no hei, sama kuin kysyisi keneltä tahansa vastaantulijalta miten hän oppii tai mitä oppimisella ymmärtää. Kuitenkin museopedaa kohdennetaan ja maahanmuuttajat ovat yksi 'ryhmä' jonka määrittää vain se että henkilö on muuttanut Suomeen. Onko se sitten riittävä peruste tulla museoon? Jollain lailla meidän on pyritävä kattamaan mahdollisimman monen erilaisen Suomeen muuttaneen henkilön tarvetta tietää uudesta kotimaastaan, tutustua siihen kulttuuriin ja alueeseen mihin on tullut. Kirjo on valtaisa mutta 10 kurssilaisen voimin teemme töitä tämän eteen hartiavoimin.


Viimeisessä osahanketapaamisessa (Lataamossa) tapasimme Tekniikan museolla. Olen nyt piipahtanut tuossa museossa jo kahdesti, monessa muussa vastaavalla tavalla. Seminaareissa ja palavereissa ja aina se itse museoon tutustuminen on jäänyt läpijuoksuksi. Huvittavaa tästä tällä kertaa teki se että keskustelimme siitä miten saadaan yritykset jotka pitävät museota kokouspaikkana, tutustumaan myös museoon. Miten ihan oikeasti on meidän museolaisten palavereiden laita? Kuinka usein itse olet jäänyt seminaarin jälkeen tutustumaan museon näyttelyyn (koska yleensä aika on varattu tilaisuuden loppuun)? Jos emme osaa tätä 'markkinointia' ja sijoittamista keskenämme niin kuinka osaamme kaupata sitä ulos? Eiköhän upoteta näyttelyyn tutustuminen yhdeksi aiheeksi tapaamiselle kuin tapaamiselle.

Palkintojen jakoa

En mitenkään voi olla hehkuttamatta tänään saamaamme Pedaalin palkintoa! Varsinaisesti Avaraan museoon se ei kohdistu, mutta välillisesti kyllä. Nimittäin Avara museon Moniäänistä museota ei olisi ilman tamperelaista TAITEtta, ilman TAITEn pilottia ei myöskään olisi kaupungissamme ollut tätä mainiota poikkihallinnollista mallia, eikä TAITEn tuottamaa Taidekaarta.

TAITE on saavuttanut mitä ilmeisemmin 10 vuoden iän. Sen alkua on vähän hankala laskea koska alkuun mahtui paljon pätkärahaa. TAITEn nimessäkin projekti on roikkunut vielä pitkään vaikka sen toiminta vakiintui vuonna 2005 lähtien vakituisten toimien myötä. Alkunsa tämä mainio malli sai kahden Marjaanan, Kalliokosken ja Herlevi-Turusen ajatuksista elävöittää museoiden opastettuja kierroksia. He tulivat museomaailmaan ulkoa, koulusta ja päiväkodista ja toivat tullessaan totta vie terveellisen tuulahduksen. Itse pääsin osalliseksi tähän humuun vuoden 2003 alusta (muistaakseni:) seurattuani sitä ennen tiiviisti heidän matkaansa museomaailmassa. TAITE nimikin otettiin käyttöön suurin piirtein näihin aikoihin.

Näen itse Pedaalin myöntämän palkinnon arvokkuuden myös moniammattillisuuden palkintona. Nykyisessäkin TAITEssa meitä on moneksi ja se on meille suureksi rikkaudeksi.

Tätä moninaisuutta tullaan vaalimaan myös Moniäänisessä museossa, taitemaisuutta ja hullunrohkeuttakaan unohtamatta :)

Kuva voi olla hieman rakeinen, onhan se jo TAITEn 'varhaisilta' vuosilta. Palkintomme peruskallion äärellä: Marjaanat työssään.

Babelista moniääniseen

Loppukesän ja syksyn aikana olen tutustunut useampaankin hienoon museopalvelukokonaisuuteen jotka tavalla tai toisella liittyvät maahanmuuttajiin tai monikulttuurisuuteen. Muutama viikko sitten vierailin Tennarissa tutustumassa Babel-pajojen toimintaan. Ajatus siitä että maahanmuuttajataustainen taiteilija toimii työpajavetäjänä ilman rasitetta siitä että hänen täytyisi jollain tavalla tehdä syntyperänsä mukaista taidetta, tuntui yhtäkkiä uudelta ja virkistävältä. Niinhän sen pitääkin olla, mutta silti sitä ei ehkä tule ajatelleeksi. Miksi sitä mieltää jonkun kulttuurin edustajan toimimaan aina oman syntyperäisen kulttuurinsa perimmäisenä vaalijana ja että taiteilijan 'pitäisi' jatkaa niitä oman kulttuurin perinteitä? Olisihan vallan kamala tilanne jos minun oletettaisiin tekevän käsityöpajan vetäjänä aina ja pelkästään esim.löttöjä tai virsuja koska ne liippaavat suomalaiseen perinteeseen.

Myös taiteiljoiden panos pajojen tiedottamisessa on hienosti huomioitu. Maamiehen on syystä tai toisesta helpompi saada viesti eteenpäin kuin museon tiedottajan tai museolehtorin. Onhan se nähty että tiedotettu on mutta kukaan ei tule. Helposti siitä vedetään johtopäätös että tarjottu palvelu ei kiinnosta kohderyhmää, esim. maahanmuuttajia, kun itse asiassa tiedotustapa tai -kanava on saattanut olla vääränlainen.

Moniääninen museo -kurssi saatiin käyntiin tällä viikolla. Ensimmäisellä tapaamiskerralla mukana oli 6 sosiaalista kurssilaista. Tunnelma oli hyvä ja itselleni vahvistui usko siitä että ryhmänä saamme aikaan paljon. Kurssilaisemme ovat meidän asiantuntijoita, eivät niinkään oman syntyperänsä kautta vaan maahanmuuttajan kokemuksen kautta, sekä yhtä vahvasti aikuisuuden kautta. Koska Moniäänisen museon tavoite on kehittää uusia (ja vahvistaa vanhoja) museopalveluja maahanmuuttajille, me keskitymme väistämättä myös aikuisille suunnattuun museopedagogiaan. Ja siinähän saadaan syödä aika monta pullaa ja kumota kuppi jos toinenkin kahvia ja teetä ennen kuin näissä asiossa päästään edes puoleen väliin.

Kuka voi edustaa mitäkin ryhmää on sitä monimutkaisempi kysymys mitä pidemmälle asiaa pohtii. Jotta saisimme kattavasti edustettua ryhmässämme kaikki Tampereella asuvat maahanmuuttajat heidän kansallisuuksiensa puolesta, tulisi meillä olla kurssilla noin 100 osallistujaa. Seuraava kysymys olisi tietysti se voiko kukaan edustaa kansallisuuttaan yksin. Voinko minä olla suomalaisuuden asiantuntija -en taatusti. Tästäkin syystä kurssin lähtökohtana on enemmänkin maahanmuuttajan kokemus vieraassa maassa kuin yksittäinen kansallisuus.

Näitä asioita muun muassa mutustelemme seuraavassa tapaamisessamme :)