Museopedagogiikka tukee katsojan omaa oppimisprosessia - katsojan on itse tehtävä työ taideteoksen kokemiseksi.

Taide on aivan erityinen inhimillisen toiminnan ja kokemuksellisuuden alue, joka kieltämättä vaatii paljon katsojalta. Taiteen ymmärtäminen tai tulkitseminen sen sijaan ei ole aina tarpeellista, tai edes mahdollista. Siten taidemuseopedagogiikan tehtävänä on auttaa katsojaa kestämään aina yllättämään kykenevän ja sanoilta pakenevan taiteen aikaansaamaa epävarmuuden tunnetta. Museopedagogiikan painopistettä voitaisiinkin siirtää teosten avaamisesta yleisön omien taiteen kohtaamisessa syntyvien kokemusten tutkimiseen ja käsittelemiseen.

Taidemuseopedagogiikassa puhutaan oppimisesta taiteen kanssa ja taiteen kautta. Kysymys on informaalista oppimisen muodosta, kokemuksellisesta oppimisesta jota voisi kuvailla näyttelykäynnin aikaansaamiksi elämyksellisiksi liikahduksiksi kokijan mielessä. Oppiakseen ihminen tarvitsee ensi sijaisesti motivoituneisuutta. Mikäli hänellä ei ole paljoa aikaisempia kokemuksia taiteesta tarvitaan vieläkin enemmän motivoituneisuutta jotta teoksista voi saada jotain itselle. Tiedetään, että monille ihmisille kokemus siitä ettei ymmärrä taidetta tekee taiteesta vaikeasti lähestyttävää ja myös epäkiinnostavaa. Museopedagogiikka voi avittaa tässä antamalla taustatietoja, vihjeitä teosten lähestymiseen ja kertomalla taiteilijan ajatuksista, sekä erilaisin elämyksellisin menetelmin. Työ teoksen kokemiseksi katsojan on kuitenkin tehtävä itse. Museopedagogiikan ei pitäisikään tarkoittaa taidenäyttelyn valmiiksi avaamista. Niin kutsuttua curling-vanhemmuutta muistuttava curling-pedagogiikka latistaa taiteen laimeaksi ”jaaha-elämykseksi” ja vastoin tarkoitusta mahdollisuus omakohtaiseen taidekokemukseen menetetään.

Moniulotteisena ja haastavana taide tarjoaa tilanteita oman sisäisen maailman tarkasteluun ja rikastamiseen. Tutkitusti kulttuurielämykset myös parantavat elämänlaatua ja pidentävät elinikää virkistämällä mieltä, sekä rakentaen ja pitäen yllä hermoverkostoa aivojen elitärkeässä harmaassa massassa. Museoissa tehtävälle taidekasvatustyölle on siis olemassa erittäin hyvät perusteet. Mutta on eri asia riittääkö tällainen terveyshyöty-näkökulma tuomaan ihmisiä museoon. Kysymys palautuu takaisin kiinnostukseen ja motivaatioon.
Erilaisten oppijoiden huomioimisessa voi tietyssä mielessä uurastaa loputtomiin, sillä erilaisia oppijoita on lopulta yhtä monta kuin on yksilöitä. Esteettömyydestä on huolehdittava ja saavutettavuuskysymykset otettava vakavasti. Mutta elleivät ihmiset koe tarvitsevansa museon tarjoamia sisältöjä, mitkään saavutettavuutta edistävät toimenpiteet eivät lopulta johda toivottuun lopputulokseen. Ongelman ratkaisemiseksi museopedagogiikan fokusta voidaan siirtää yhteistyöhön yleisöjen kanssa.

Tärkeä museo-oppimista tukeva alue johon museopedagogiikan tulee siksi paneutua on kehittää ja huolehtia museon luonteesta julkisena tilana. Kaija Kaitavuori kirjoittaa artikkelissaan ettei museoissa ole erityistä toimenkuvaa jonka tehtävänä tämä olisi, ja vaikka pedagogia tekee työtä asian parissa, on kysymyksessä lopulta koko museon yhteinen asia. Kaitavuoren mukaan kysymys on kaksisuuntaisesta vuorovaikutusesta museon ja yleisön välillä, jolloin museon kävijät nähdään museon käyttäjinä ja osallistujina. (Museosta julkisena tilana ks. Kaitavuori, Museologia tänään, 284 – 285). Avara museo –projekti kokonaisuudessaan liittyy mielestäni olennaisella tavalla tämän kysymyksen pohtimiseen.