Avartajat aloittivat Porissa

Millainen on sinun museokäyntisi? Mitä odotat museoilta? Kaipaatko tapahtumia, työpajoja vai jotakin aivan muuta? Tämänkaltaisia kysymyksiä esittivät Satakunnan Museo ja Porin taidemuseo houkutellessaan aikuisyleisön edustajia kehittäämään museoita kanssaan. Molemmat museot ovat mukana Avara museo –hankkeessa vastuualueenaan aikuisväestö ja seniorit. Halusimme aikuisyleisölle suunnattujen palveluiden ja toimintamallien kehittämistyöhön mukaan yleisön edustajia kertomaan toiveistaan ja tarpeistaan. Palautetta on toki molemmissa museoissa kerätty aiemminkin, mutta hankkeen myötä palautteesta haluttiin vuorovaikutteisempaa. Niin syntyi museoiden yhteinen Avartajat-ryhmä.

Houkuttelimme Avartajiin mukaan kaikenlaisia aikuisia museoiden tapahtumissa, sähköpostilistoilla ja verkkosivuilla. Lisäpontta antoi Satakunnan Kansan kirjoittama juttu toiminnan käynnistämisestä. Alkuperäisenä tarkoituksena oli koota n. 5-7 henkilön ryhmä, mutta mukaan ilmoittautui yli 20 museoiden kehittämisestä kiinnostunutta aikuista. Lopulta päätimme aloittaa isolla porukalla, sillä emme raaskineet käännyttää ketään asiasta innostunutta pois. Ilmoituksillamme emme tosin onnistuneet tavoittamaan museoissa käymättömiä ihmisiä, mutta heidätkin tulemme hankkeen toiminnassa huomioimaan.

Avartajien ensimmäinen tapaaminen järjestettiin Satakunnan Museolla joulukuun alussa. Kahvittelun lomassa kukin kertoi itsestään sekä motiiveistaan osallistua toimintaan. Joulukuulle sovittiin vielä toinen tapaaminen, jolloin kiersimme Satakunnan Museon taustatiloissa. Halusimme näyttää millaisia ihmisiä museossa on töissä, millaisilla resursseilla ja millaisissa tiloissa töitä tehdään, kertoa kokoelmatyöstä jne. Mukana kertomassa työstään oli toimistovirkailija, hankekoordinaattori, kuva-arkistonhoitaja, museonjohtaja, toimistonhoitaja, kokoelmista vastaava amanuenssi, näyttelymestari sekä tekstiilikonservaattori. Saadun palautteen perusteella kierros oli Avartajille mieluisa ja antoi uutta tietoa museon toiminnasta.  

Avartajien tapaamisissa on ollutmukana myös museologian opiskelijoita Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelmasta (Turun yliopisto/Porin yliopistokeskus). He kirjaavat ja havainnoivat ryhmässä käytyä keskustelua ja Avartajien antamaa palautetta. Avartajien tapaamisten anti välitetään museoiden henkilökunnalle ja heidän kanssaan käyty keskustelu puolestaan takaisin Avartajille, jotta voimme yhdessä pohtia millaisia ideoita ja asioita museo voisi toteuttaa ja millaisia - ja mistä syystä - ehkä ei.

Tarkoituksenamme on kevään aikana tutustua Satakunnan Museon eri toimipisteisiin (4 kpl) sekä Porin taidemuseoon kahdesti. Toimintaan tutustumisen lisäksi Avartajat saavat tehtäviä, jotka voivat olla esim. tapahtumien tai työpajojen ideointia, näyttelytoimintojen testaamista tai ääneen ajattelua. Keskusteltavaa ryhmässä tuntuu riittävän ja sille haluamme myös varata riittävästi aikaa. Tulevat tapaamiset näyttävät, millaiseksi Avartajien toiminta muodostuu, mutta alkuaskeleiden jälkeen vaikuttaa vahvasti siltä, että luvassa on rutkasti oppimista ja antoisia hetkiä puolin ja toisin!

Hyvää joulua!

Avara museo -hankkeen ensimmäinen vuosi on pian takana. Vuosi on ollut yhtä oppimista: ESR -hankekiemuroiden oppimista, uusien työskentelytapojen oppimista, oppimisesta oppimista. Ja oppiminen varmasti jatkuu myös ensi vuonna.

Avara museo -hanke on hyvällä mallilla. Perimmäinen tavoitteemme eli museotyöntekijöiden aikuispedagogisen osaamisen lisääminen ja museoiden kehittäminen avarammiksi oppimisen paikoiksi on nytkähtänyt ainakin piirun verran eteenpäin. Monet hankkeessa suunnitellut toiminnot alkavat konkretisoitua toden teolla ensi vuonna. Esimerkiksi tammi-helmikuussa kokoontuvat ensimmäiset AVAAMO-ryhmät Lappeenrannassa, Jyväskylässä ja Tampereella.

Ensi vuoteen!

Werstas luopuu pysyvästi pääsymaksuista

Työväenmuseo Werstas muuttui piirun verran avarammaksi, kun museon hallitus päätti luopua kokonaan pääsymaksuista 21.12.2010 alkaen.  Vapaan sisäänpääsyn avulla halutaan taata museopalvelujen saavutettavuus kaikille tulotasoon tai yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta. Pääsymaksuttomuuden myötä kynnys tulla tutustumaan näyttelyihin ja viettämään aikaa museossa on entistä matalampi.

Werstas haluaa omalla toiminnallaan ehkäistä ihmisten syrjäytymistä ja yhteiskunnan eriarvoistumista. Eväitä henkiseen hyvinvointiin myös niille, joiden taloudelliset resurssit kulttuurista nauttimiseen ovat rajalliset. Museo voi olla jatkossa enemmän myös kohtauspaikkana, jonne ihmisten on helppo tulla viettämään aikaa, tapaamaan ystäviä ja nauttimaan monimuotoisesta kulttuurista maksutta. Ilmainen sisäänpääsy Werstaalle kattaa kaikki museon näyttelyt. Tällä hetkellä avoinna ovat Meirän kaupunki, Metsäkansa, Likainen menneisyytemme, Tekstiiliteollisuusmuseo ja Höyrykonemuseo

Tavallisten ihmisten museo

Marko Leppänen kirjoitti keskiviikon 15.12. Helsingin Sanomissa mukavan jutun filosofi Mikko Lahtisesta. Juttu koski lähinnä hänen tänä vuonna julkaistua teostaan Kirjastojen maa, jota varten Lahtinen on kierrellyt vuosikausia erilaisissa suomalaisissa kirjastoissa. Jutussa Lahtisen meriiteiksi mainitaan, että hän toimi Niin&Näin lehden päätoimittajan vuosina 1994-2006. Leppänen kirjoittaa, että lehdessä on ideana ”käsitellä filosofiaa avarassa, myös 'tavallisille ihmisille' avautuvassa muodossa”. Siinäpä meille käännös Avaralle museolle; Tavallisten ihmisten museo.

Oppiakko Suomesta suomeksi?

Innostuin kovasti Kaija Kaitavuoren artikkelista Museo ja yleisö ( Museologia tänään 2007). Kuten Ullakin aiemmin kommentoi, löysin minäkin tuosta artikkelista monia kohtia mihin olen tässä hankkeessa kompastunut. Kaitavuori kysyy kenelle museo on tarkoitettu ja keitä siellä toimii. Siis toimii - ei työskentele. Onko museokävijä museossa toimija? Missä määrin se on edes suotavaa? Yhdyn täysin Kaitavuoren näkemykseen siitä että oppimisympäristöajatuksen piiriin kuuluvat kaikki museossa tapahtuvat kokemukset ja elämykset. Painotan sanaa tapahtuvat. Jos museossa kävijä ei ole toimija, millainen tapahtuma jossa kävijä oppii jotain, voi olla? Nämä asiat tulevat hyvin konkreettisesti esiin omassa hankkeessani. Mitä maahanmuuttajat voivat oppia museossa ja miten he voivat oppia? Lataammeko päähän kaupungin perustamisvuosiluvun vai 'opetammeko' käyttämään museoita laajemmin, mihin tahansa tarkoituseen. Voisiko se edes olla mahdollista. Kuten Kaitavuori kirjoittaa: 'Museo on täynnä kirjoittamattomia, ääneen lausumattomia sääntöjä ja oletuksia siitä, mitä siellä tulisi tehdä ja miten siellä tulisi toimia. Useat näistä oletuksista koskevat sitä, mitä museoissa ei pidä tehdä. Tästä kaikesta muodostuu museokäytös. Museokäytöstä ei varsinaisesti opeteta, se opitaan hyvin varhain ja museokulttuurissa elävät ihmiset tietävät ikään kuin 'luonnostaan' miten museoissa tulee käyttäytyä. ' Ja jatkaa: Museon annettuina pidetyt oletukset paljastuvat, kun museoon tulee vieras joka ei ole omaksunut museokäytöstä. Esimerkiksi henkilö, jonka kokemuspiiriin ei kuulu museoinstituutio lainkaan, joutuu kysymään asioita, joita museo ei kerro. Se miten museo ¨puhuu¨ei olekaan universaalia: äkkiä sanattomat itsestäänselvyydet eivät olekaan selviä, vaan niitä joudutaan artikuloimaan ääneen. Museokokemuksen puute saattaa johtua kulttuurista tai sosiaalisista tekijöistä. Yksi syy kokemattoman vastentahtoisuuteen tulla museoon voi hyvinkin olla se, että kävijästä tuntuu kuin hän olisi väärässä paikassa, kuin ei kuuluisi joukkoon. Museon yleisötyön ydinkysymyksiä on, miten se suhtautuu näihin ulkopuolisuuden kokemuksiin, työstää niitä ja avaa sisäpiiriläisten maailmaa.'
Uskoisin että juuri tähän ulkopuolisen rooliin tulemme kurssilaistemme kanssa pureutumaan enemmän. Mihin kaikkeen museossa harjoittelussa oleva kurssilainen saa/voi/pitää osallistua ja kuinka paljon heiltä odotamme? Museoissa on, kuten Kaitavuori kirjoittaa, paljon myös ääneen lausumattomia käytäntöjä siitä miten se työyhteisönä toimii. Pitääkö nekin sisäistää ja 'oppia olemaan hiljaa' -kuten yksi kurssilainen jo ehätti toteamaan. Opitaanko museoissa siis olemaan hiljaa vielä aikuisenakin? Sekä asiakkaana että työyhteisössä? On kiinnostavaa nähdä mitä kurssilaiset saavat aikaan harjoitteluissaan eri museoissa, käytännössä tullaan näkemään kuka saa sanoa ja vaikuttaa museoissa.
Museopedassa rajataan tiettyjä kohderyhmiä, tämä on varmasti selvää kaikille, mutta millä perusteilla? Kuten Kaitavuori kirjoittaa, taustalla on ajatus ihmisten erilaisista oppimistyyleistä ja tarpeista. Olen pohtinut kovasti mikä on maahanmuuttajan oppimistyyli - no hei, sama kuin kysyisi keneltä tahansa vastaantulijalta miten hän oppii tai mitä oppimisella ymmärtää. Kuitenkin museopedaa kohdennetaan ja maahanmuuttajat ovat yksi 'ryhmä' jonka määrittää vain se että henkilö on muuttanut Suomeen. Onko se sitten riittävä peruste tulla museoon? Jollain lailla meidän on pyritävä kattamaan mahdollisimman monen erilaisen Suomeen muuttaneen henkilön tarvetta tietää uudesta kotimaastaan, tutustua siihen kulttuuriin ja alueeseen mihin on tullut. Kirjo on valtaisa mutta 10 kurssilaisen voimin teemme töitä tämän eteen hartiavoimin.


Viimeisessä osahanketapaamisessa (Lataamossa) tapasimme Tekniikan museolla. Olen nyt piipahtanut tuossa museossa jo kahdesti, monessa muussa vastaavalla tavalla. Seminaareissa ja palavereissa ja aina se itse museoon tutustuminen on jäänyt läpijuoksuksi. Huvittavaa tästä tällä kertaa teki se että keskustelimme siitä miten saadaan yritykset jotka pitävät museota kokouspaikkana, tutustumaan myös museoon. Miten ihan oikeasti on meidän museolaisten palavereiden laita? Kuinka usein itse olet jäänyt seminaarin jälkeen tutustumaan museon näyttelyyn (koska yleensä aika on varattu tilaisuuden loppuun)? Jos emme osaa tätä 'markkinointia' ja sijoittamista keskenämme niin kuinka osaamme kaupata sitä ulos? Eiköhän upoteta näyttelyyn tutustuminen yhdeksi aiheeksi tapaamiselle kuin tapaamiselle.

Museot oppimisen paikkoina ja oppivina organisaatioina

Joulukuun alussa käynnistyi uusi EU-hanke The Learning Museum (LEM), jonka tavoitteena on luoda eurooppalaisten museoiden ja kulttuuriperintöorganisaatioiden verkosto elinikäisen oppimisen teeman ympärille. LEM tarkastelee museoita sekä oppimisen paikkoina että itsessään oppivina organisaatioina. Hanke on saanut rahoituksen Elinikäisen oppimisen Grundtvig- ohjelmasta. Suomen museoliitto on hankkeessa partnerina yhdessä parinkymmenen muun eurooppalaisen (ja yhden pohjoisamerikkalaisen) organisaation kanssa. Toiveena on, että saamme LEMistä uutta eurooppalaista näkökulmaa Avara museo -hankkeeseen.

LEM-hankkeen avaustapaamisessa oli mielenkiintoista kuulla partnereiden esittelyjä omista organisaatioistaan. Museot ja muut kulttuuriperintöorganisaatiot ympäri Euroopan ovat tehneet paljon työtä elinikäisen oppimisen ja aikuisten parissa. Osaamista ja hyviä käytäntöjä on olemassa. LEMin yhtenä tavoitteena on tämän osaamisen ja tietouden levittäminen. Tämä on tarkoitus tehdä mm. hankkeen verkkosivujen kautta. Verkkosivut avautuvat koko laajuudessaan vasta helmikuussa 2011, mutta pistäkää nyt jo mieleen osoite www.lemproject.eu.

LEM järjestää kolmen toimintavuoden aikana useita seminaareja. Ensimmäinen seminaari järjestetään ensi vuoden lokakuussa Tampereella yhdessä Avara museo -hankkeen kanssa! Merkatkaa kalentereihinne päivämäärä 12.10.2011. Lisätietoa seminaarin ohjelmasta julkaistaan aikanaan tässä blogissa ja Museoliiton tiedotuskanavien kautta.

Werstas – museopedagogiikan pohdintaa

Museopedagoginen toiminta ja Avara museo hanke liittyvät keskeisesti kysymykseen oppimiskäsityksestä. Museolla on oma oppimiskäsityksensä ja minulla omani. Näiden kahden käsityksen tulisi olla riittävän samankaltaiset. On varsin hankalaa kirjoittaa aiheesta, mikä on oppimiskäsitykseni, aivan kuten tuntuu mahdottomalta määritellä mitä on aikuispedagogiikka Avara museo-hankkeessa. Leena kirjoitti aiemmin omana tiivistettynä käsityksenään Avara museo hankkeesta, että oppiminen on tiedon rakentamista yhdessä. Ajatukseen on hyvä yhtyä, koska me eri osahankkeissa toimijat varmasti ja luontevasti opimme toisiltamme koko hankkeen aikana. Muutama kommentti luvun alla olleista artikkeleista myös minulta.

Museopedagoginen yhdistys Pedaali ry:n Missiot: Yhdistyksen esittämä mission on muutaman vuoden vanha, joten ehkäpä siitä syystä pedagogien tehtävä välittäjinä korostuu. Tuntuu aika erikoiselta, että museoiden yhtenä tavoitteena on esitellä kokoelmia yleisölle ja museossa tarvitaan erillinen henkilökunta välittäjäksi ”yleisön” ja tutkijoiden välille. Missiosta välittyy vaikutelma, että kyse on jonkinlaisen tulkin tehtävästä kahden eri kieltä puhuvan ihmisryhmän välillä.

Museopedagogiikan määrittelyä teoksessa Venäläinen Päivi (toim. 2007) Kulttuuriperintö ja oppiminen: Artikkelin pohjalta on helppo todeta, että Avara museo-hankkeen koko rakenne pitää sisällään ajatuksen, että museo on yleisöä palveleva kulttuurilaitos. Museo on siirtynyt voimakkaasti dialogiseen suhteeseen yleisön kanssa. Tämä on ainakin Werstaan osalta ulottunut myös näyttelysuunnitteluun. Artikkelissa todetaan, että museopedagogiikka tarkastelee museokäyntiä kokonaisvaltaisesti eli kaikkea mitä kävijä kohtaa museossa. Tämä tarkoittaa yhä enemmän kävijän hahmottamista asiakkaana, joka haluaa kokea kokonaisvaltaisen ja moniaistisen elämyksen. Elämyksen tuottajana voi olla yhtä hyvin silmää miellyttävä asiakaspalveluhenkilökunta kuin näyttelyn sisältö. Tämä kokonaisvaltainen elämys voi olla myös se, että museossa on huono ilma, tylsiä näyttelyitä ja oppaalla puheessaan ärsyttäviä maneereita.

Museologia tänään (toim. P. Kinanen, 2007) –Kaija Kaitavuori: Museo ja yleisö Kommentoin jo aiemmin Annan tekstiä museon erilaisista asiakasryhmistä. Näinä aikoina pohdin kuluneen syksyn aikana toteutettua Avaran museon ohjelmaa ja ensi kevään suunnitelmia. Kaija Kaitavuoren artikkelissa törmäsin moneen ongelmakohtaan, jotka olen kohdannut käytännön toiminnassa kuluneina kuukausina. Kaitavuori kirjoittaa mm. museosta julkisena tilana, jonka pitäisi pystyä palvelemaan hyvin erilaisia ihmisiä. Heillä pitäisi olla mahdollisuus toimia ja näkyä tilassa haluamallaan tavalla. Tämä ajatus korostaa voimakkaasti vuorovaikutusta. Toisaalta museolla ja sen henkilökunnalla on rooli asiantuntijoina. Kuten Kaitavuori toteaa, julkisen tilan ajatuksen kautta museo voisi olla keskustelufoorumi erilaisille näkemyksille.

Taannoin Avaran museon Tuunaustiistai-työpajaan saapui innostunut nainen, joka hihkui onnellisena päästessään hypistelemään Finlaysonin tehtaan vuosikertafroteeta. Hän huusi miehelleen näyttelyyn, että tämä tulisi myös mukaan työpajatilaan. Tämän jälkeen hän totesi minulle:
-    Anteeksi, kun mä nyt näin huudan, kun ei museossa varmaan sais huutaa.
Kuten Kaija Kaitavuori kirjoittaa, museot odottavat kävijöiltään tietynlaista käytöstä. Museo on täynnä kirjoittamattomia sääntöjä, joihin täytyy oppia. Museossa on ennen kaikkea sääntöjä siitä mitä ei voi tehdä. On mielenkiinnotonta keskustella siitä mihin saa, tai ei saa koskea. Mielenkiintoisempia ovat hienovireisemmät odotuksen ihmisten käyttäytymiselle. Kaitavuori kirjoittaa artikkelinsa lopuksi niistä peloista ja ennakkoluuloista, joita avoimempi museo voi henkilökunnassa aiheuttaa. Hyvin tunnistettava ajatus on riman laskeminen liian alas. Pelkoihin liittyy käsitys, että museon sisältö köyhtyy jos sitä käsitellään muilla kuin ammattilaisen välinein. Lopuksi voisi palata Leenan ajatukseen tiedon rakentamisesta yhdessä museon yleisön kanssa. Miten se tehdään?