Viime viikolla Pedaali myönsi Babel-pajatoiminnan kehittäjälle Outi Korhoselle vuoden museopedagoginen teko- palkinnon. Babel-pajatoiminta on onnistunut tapa saada maahanmuuttajia mukaan museoiden toimintaan itse toimijoina. Onnittelut Outille hienosta uraa uurtavasta työstään!
Mitä enemmän tämän kohderyhmän museopedagogikkaa ja siihen liittyvää problematiikkaa miettii, sitä monimutkaisemmaksi se muodostuu. Maahanmuuttajat ovat heterogeenisyydessään samaa luokkaa kun puhuisimme yleisesti ihmisille suunnatusta museopedagogiikasta, ilman muita määrittäviä ominaisuuksia.
Maahanmuuttajien kotouttava toiminta ajoittuu henkilön kolmen ensimmäisen vuoden jaksolle mitä hän Suomessa asuu. Tälle ajankohdalle on todella perusteltua suunnitella myös erityistä museopedaa liittyen kielen opiskeluun ja monipuolisen informaation saamiseen Suomesta . Tässäkin tulee kuitenkin ottaa huomioon erilaiset kielitasot, henkilöiden taustat, koulutus ja ylipäänsä se millainen laitos museo on heidän lähtömaassaan ollut. Se miten tämä onnistuu, on usein sattuman kauppaa, oppilaitokset kun tietysti ryhmittelevät ihmiset kursseilleen vain kielitason kautta, eikä välttämättä muilla taustatekijöillä ole merkitystä.
Moniäänisen museon maahanmuuttajataustaiset oppaat ovat saaneet runsaasti hyvää palautetta oppaana toimimisesta kieltä opiskelevilta ryhmiltä. Innostus asiaansa ja rohkaiseva esimerkki tällä kielellä ja tässä yhteiskunnassa pärjäämisestä on tärkeä osa oppaidemme roolia. Sitä emme me maijameikäläiset pysty välittämään.
Onko maahanmuuttajataustaisella oppaalla muita opastusrooleja museoissa kuin opastaa maahanmuuttajia? Onhan niitä, meitä kantasuomalaisia kiinnostaa kovasti mm. näyttelyiden toisenlaiset tulkinnat, miten muualta tullut näkee teokset, millaisia merkityksiä hän niissä näkee ja tietysti, mitä ne hänen mielestään meistä kertovat. On varsin kiinnostavaa myös kuulla miten opas kertoo omin sanoin samankaltaisista historiallisista ja poliittisista käänteistä kotimaassaan mitä meilläkin on ollut. Oppaan erilaisuus on hänen valttinsa.
Milloin maahanmuuttajuus päättyy? Kotouttamisajanjakson ja kansalaisuuden saamisen jälkeen, niin kai sen pitäisi mennä. Museoiden näkökulmasta nämä henkilöt ovat tässä vaiheessa asiakkaita muiden ohessa. Kukaan ei varmasti halua pysyä ikuisesti ryhmässä 'heikommassa asemassa olevat: vammaiset, työttömät tai maahanmuuttajat' mihin moni virallinen tai vähän epävirallisempikin lomake meidät ihmiset luokittelee.
Miten on maahanmuuttajataustaisen oppaan laita? Jos hänen valttinsa on erilaisuus maahanmuuttajuuden kautta, onko edes järkevää että hän pyrkisi eroon tuosta ominaisuudestaan? Kun pohditaan maahanmuuttajaoppaan työnkuvaa, ei toisaalta haluta että hän 'ratsastaisi' maahanmuuttajuudellaan muiden, usein historia-aineita opiskelevien, ohitse oppaita museoon otettaessa. Toisaalta, se joskus tuntuu ainoalta ominaisuudelta mitä hänen toivotaan toteuttavan museossa. Eritysosaajia käytetään paljon museoiden teemallisissa näyttelyissä, tällöin asiantuntijana voi olla kuka tahansa ilman mitään aiempaa museokontekstia jos hänellä on juuri sen alan tietämys mitä näyttely käsittelee. Maahanmuuttajaopas on melko hyvin rinnastettavissa tähän malliin, erona kuitenkin se että hän opastaa näyttelyn kuin näyttelyn tämän 'erilaisuutensa' kautta.
Maahanmuuttajaoppaaseen törmääminen esim. kansanperinnettä esittelevässä näyttelyssä voi olla hämmentävä kokemus. Se minkä me koemme kaikkein 'suomalaisimmaksi' aiheuttaa eniten kysymyksiä. On myöskin museolaisia joiden mielestä näitä kysymyksiä ei edes synny. On kuitenkin varsin hyvä että ne jotka epäilevät miten maahanmuuttajaopas opastaisi sitä ’suomalaisinta suomalaisuutta’, uskaltavat avata suunsa ja epäillä. Jos näitä asioita ei sanota ääneen, niitä ei tunnisteta, emmekä pääse asian varsinaiseen ytimeen. Onko meidän mielestämme olemassa jotain sellaista tietoa suomalaisuudesta jota vain me maijameikäläiset voimme jakaa? Onko meidän tietämyksemme sidottu äidinmaitokansanperinteeseen? Jos asiaa ei pohdita tai siitä ei keskustella, päädytään usein vain rajaamaan maahanmuuttajaoppaan toimenkuvaa toissijaisilla syillä ja se ei johda varmastikaan kenenkään kannalta muuhun kuin syrjinnältä tuntuvaan tilanteeseen.
Museoissa työskentelee maahanmuuttajataustaisia ammatti-ihmisiä joiden taustalla ei tässä suhteessa ole mitään merkitystä. Näin sen kuuluisikin olla. Kun lähdetään pohtimaan sitä miten avoin museo on mm. vapaaehtoistyölle jossa kuka tahansa ei- museoammatillinen voi toimia museon nimissä, törmätään usein kuitenkin edellä esitettyihin kysymyksiin laajemmassa piirissä kuin vain rajatusti maahanmuuttajuuden kohdalla. Kuka museoissa saa välittää tietoa/taitoa/ tunnetta asiakkaille?
